Elämä maistuu puulta, niinkuin kilometrilaku.

Jos et jaksa lukea pitkää ja masentavaa tekstiä, niin skippaa tämä postaus!  Harvoin tulen kirjoittelemaan tänne blogiin mitään syvällisempiä, mutta nyt ajattelin tulla kertomaan mitä mulle oikeasti kuuluu nykyään.

Edellinen viikko. Joka päivä menoa, en ole päivääkään viettänyt kokonaista päivää tällä paikkakunnalla. Maanantaina ratsastusta, tiistaina agilityä, keskiviikkona kaverien näkemistä ja stand-up keikalla käymistä. Torstaina ja perjantaina kodin laittamista, uuden sängyn kokoamista. Lauantaina vähän shoppailua, leffaa ja kaverin kanssa baarissa käymistä. Sunnuntaina extempore reissu ponin koeratsastukseen. Elämäni kuulostaa kaikinpuolin hauskalta ja olenkin yrittänyt keksiä itselleni mahdollisimman paljon kivaa tekemistä. Kaikki nuo, mitä viime viikolla sain aikaiseksi, toikin arkeen edes vähän iloa. Asia ei kuitenkaan ole niin aurinkoista, kuin miltä vaikuttaa.

Marraskuun neljäs päivä tulee puoli vuotta siitä, kun minulta lähti suuri palanen elämästä. Hevonen, yksi paras ystäväni, jonka kanssa vietin 11 vuotta, eli puolet elämästäni. Kohta olen elänyt tämän puoli vuotta ilman hevosta, koittanut keksiä korvaavia juttuja, käynyt ratsastamassa muiden hevosilla, mutta silti tuntuu että iso osa elämästäni on hukassa. Jokainen aamu kun herään, mietin vaan että kumpa ei tarvisi nousta. Joka ikinen ilta kun menen nukkumaan, ajattelen vaan että kumpa saisin vaan nukkua. Aina kun pääsen iltapäivällä kotiin, haluaisin taas vaan mennä löhöämään sohvalle ja sen takia minulle onkin tullut olo, etten saa enää mitään aikaiseksi. Ei ole pakko lähteä minnekkään, joten en jaksa myöskään tehdä mitään.

Sitten kun sitä on tarpeeksi kauan aikaa tuntenut olevansa sellainen, joka ei saa aikaiseksi mitään, alkaa myös tuntemaan itsensä todella turhaksi. En kyllä ole pitänyt itseäni ikinä missään hyvänä, olen aina ollut vaan se keskivertosuorittaja, en missään liian huono, mutta en tarpeeksi hyväkään. Jotkut ihmiset ovatkin sanoneet suoraan päin naamaa, että olen vähän vajaa älyinen, tai tyhmä ja ajattelevat, että se ei hetkauta minua millään tavalla. Ihmiset myös kohtelevat välillä minua kuin jotain vajaa älyistä ja ajattelevat, että en ymmärrä sitä kuitenkaan. Siitä tuleekin sellainen olo, että olen todella surkea kaikessa, enkä ikinä missään hyvä. En nyt itsekkään sanoisi olevani mikään terävin kynä penaalista ja haluaisinkin olevani paljon parempi jokaisessa asiassa. Haluaisin pyrkiä myöskin joka asiassa täydellisyyteen, mutta en usko, että olisin ikinä missään asiassa täydellinen.

Silloin kun oli oma hevonen, pystyit surkeina päivinä menemään tallille. Purkaa huolet hevoselle, joka ei ikinä valittanut mistään, eikä haukkunut missään. Onhan minulla onneksi vielä koirat, jotka ovatkin suurena lohtuna aina odottamassa minua kotona. Haluaisin kuitenkin saada sen elämän takaisin, mikä minulla ennenkin oli, enkä tiedä saanko elämääni enää samanlaista iloa, kuin silloin hevosen kanssa. Olen aina ollut todella tekevä ihminen, olen itsenäisesti hoitanut kaikki asiani ja aikatauluttanut elämäni. Nykyään tuntuu, että sellaiseen ei ole enää tarvetta, koska en käy enää muuta kuin koulussa. Vaikka elämässäni on paljon hyviäkin asioita, niin silti jotenkin tuijottaa niitä huonoja asioita liikaa.. Pitäisi olla tyytyväinen elämäänsä, kun asiat voisivat olla vieläkin huonommin.